Blogit

Markkinat Omakynä Antti Kohopää

Ympäristöneuvostossa ilmastopolitiikan tulevaisuus

22.03.2024, kello 13:48

Maanantaina Brysselissä kokoustaa ympäristöneuvosto. Ympäristöneuvostoon kuuluvat EU-maiden...

Omakynä Tuotanto Marja Rankila

Pienistä puroista kasvaa suuri virta

20.03.2024, kello 15:12

Keskusteluissa nousee usein eteen väite, että vesivoimaa ei enää tulevaisuudessa tarvita, kun...

Jäsenkynä Markkinat Kimmo Alatulkkila

Kaupunkien energiayhtiöt vetytalouden ja viennin vetureiksi?

05.03.2024, kello 12:25

Pitkä ja kylmä talvi alkaa tuntua hiljalleen punteissa. Kylmissä olosuhteissa eläminen antaa meille...

Toimiiko kaikille sama valvontamalli?

Erilaiset verkkoyhtiöt — erilaiset pelisäännöt?

13.04.2021, kello 10:20

Teksti Heikki Jaakkola, Petri Sallinen | Kuva Scanstockphoto

Erilaiset verkkoyhtiöt — erilaiset pelisäännöt?

Sähköverkkoyhtiöitä paimentavan Energiaviraston valvontamalli on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Ohjausta hankaloittavat verkkoyhtiöiden erilaisuus ja käytettävissä olevat resurssit. Siksi USA:ssa kuntien ja pääomasijoittajien omistamia yhtiöitä varten on erilaiset valvontamallit.

Vastaavatko Energiaviraston laskennallisen valvontamallin antamat tulokset ja todellisuus toisiaan? Ohjaavatko kannustimet verkkoyhtiöitä tehokkaaseen toimintaan vai antavatko ne vain hyvän mahdollisuuden kerätä asiakkailta ylisuuria tuottoja. Juuri tästä on kyse sähköverkkoyhtiöiden valvontaa koskevassa keskustelussa.

Energiavirasto on poliittisesta päätöksenteosta ja energia-alan toimijoista riippumaton viranomainen. Sen tehtävänä on toteuttaa valvontaa sähkömarkkinalain antamin valtuuksiin. Tältä pohjalta virasto on laatinut valvontamallin, jonka avulla se vahtii sähköverkkoyhtiöiden toimintaa ja tarvittaessa kurittaa niitä. Viranomaisvalvontaa tarvitaan, koska verkkoyhtiöt toimivat monopolissa — näin on aikoinaan päätetty.

Itse valvontamalli on monimutkainen himmeli, jonka ymmärtäminen ja arviointi edellyttää erikoisosaamista. Siksi valvontamallin ominaisuuksista on vaikea käydä kahvipöytäkeskusteluita. Mallin yksi perusajatus on verkkoyhtiön sallitun tuoton kytkeminen sähköverkon arvoon, joka lasketaan viranomaisen eri verkkokomponenteille määrittämien yksikköhintojen perusteella. Ajatus on yleisesti hyväksytty eikä tämä periaate ole kritiikin kohteena.

Tästä huolimatta moni haluaisi kytkeä tuottolaskennan nykyistä suoraviivaisemmin yhtiöiden kirjanpitoon. Silloin verkkoon sidotun pääoman, tuottojen ja kulujen hahmottaminen olisi selkeämpää ja läpinäkyvämpää.

Aivan helppoa yhtiöiden ohjaus tai taloudellisen toiminnan arviointi ei olisi uudessakaan tilanteessa. Riskiksi voi muodostua taseiden keinotekoinen paisuttaminen esimerkiksi yritysjärjestelyiden tai yli-investointien avulla.

Perimmäinen ohjausta hankaloittava tekijä on kuitenkin sähköverkkoyhtiöiden erilaisuus. Suomessa on 77 sähköverkkoyhtiötä. Osa toimii taantuvilla maaseutualueilla, osa kiivaasti kasvavissa kaupungeissa — osalla on vain muutama tuhat asiakasta, osalla asiakkaita on puoli miljoonaa.

Yhtiöiden toimintaympäristöt eroavat, mutta eroja on myös omistuksissa ja tavassa omistaa yhtiöitä. Verkkoyhtiöitä omistavat pääomasijoittajat, mutta suurin osa on kuntien omistamia. Vaikeassa toimintaympäristössä sinnittelevän verkkoyhtiön sähköverkon kirjanpidollinen arvo voi olla poistojen jälkeen lähellä nollaa. Jos verkkoinvestointeihin kerättävät tuotot perustuisivat pelkästään sähköverkon kirjanpidolliseen arvoon, ei tällainen yhtiö voisi kerätä tuottoja lainkaan — ja olisi kyvytön selviämään investointivelvoitteistaan.

Omistajapolitiikallakin on vaikutusta. Kaikki kuntaomistajat eivät halua, että niiden omistama sähköverkkoyhtiö pitää siirtohinnat korkeina tai kerää maksimaalisen määrän tuottoja, johon lainsäädäntö ja valvonta antavat mahdollisuuden.

Jos asiakkailta kerättävät kohtuulliset tuotot eivät riitä pakollisiin investointeihin, niin silloin käytetään verkkoyhtiön kassavarantoja, otetaan lainaa tai omistajakunta sijoittaa omia rahojaan verkkoyhtiöön. Siksi verkkoyhtiön laskutus voi olla joissain tapauksissa reilusti alijäämäinen, eli alituottoinen. Sähköverkkoliturgiassa alituotto tarkoittaa sitä, että asiakkailta kerättävillä verkkopalvelumaksuilla ei saada katettua lakisääteisiä sähköverkkoinvestointeja.

Pitäisikö erilaisuus huomioida?

Sähköverkkoyhtiöiden erilaisuus ja erilaisuudesta johtuvat valvonnan vaikeudet on huomattu Suomessa. Siksi työ- ja elinkeinoministeriö on perustanut työryhmän pohtiman asiaa. Se aloittaa työnsä huhtikuun alussa. Työn on määrä valmistua syyskuun lopussa.

Työryhmään kuuluvan Tampereen teknillisen yliopiston sähkövoimatekniikan professori Pertti Järventaustan mukaan verkkoyhtiöiden erilaisuuden huomioiminen valvonnassa ei ole uusi ajatus. USA:ssa se on jo arkipäivää.

Myös amerikkalaiset verkkoyhtiöt ovat hyvin erilaisia. Osa on pääomasijoittajien omistamia osakeyhtiöitä, osa taas on kuntien omistamia yrityksiä, mutta mukana on myös osuuskuntia. Pääomasijoittajien omistamien yhtiöiden lukumäärä on pieni, mutta niiden asiakasmäärä on suuri. Tilanne kuntien ja osuuskuntien omistamissa yhtiöissä on päinvastainen.

Pääomasijoittajien omistamalla verkkoyhtiöillä on USA:ssa keskimäärin 65 000 asiakasta, kunnan omistamilla yhtiöllä taas on keskimäärin reilut 12 000 asiakasta. Järventaustan mielestä kuvio on hyvin samantapainen kuin Suomessa.

— USA:n valvontamalli ei ole kuitenkaan suoraan sovellettavissa Suomeen, koska täällä ratkaisuihin vaikuttaa myös Euroopan unionin lainsäädäntö, Järventausta huomauttaa.

Valvontamallien variaatioita on kuitenkin ehditty miettiä Suomessakin mm. Satu Viljaisen vuonna 2005 valmistuneessa väitöskirjassa. Jo tuolloin Viljanen pohti mahdollisuutta kehittää valvontamallista useampia versioita erityyppisiä yhtiöitä varten.         

Renki ja isäntä

Suomessa kaikkia verkkoyhtiöitä ohjataan samoilla säännöillä niiden koosta tai toimintaympäristöstä riippumatta. Ohjauksen suuret linjat ja periaatteet määrittelee eduskunnan säätämä sähkömarkkinalaki, jonka pohjalta Energiavirasto on laatinut käyttämänsä valvontamallin.

Isännän ja rengin välisen tontin rajaaminen ei ole kuitenkaan aivan helppoa. Euroopan unionin säätämän direktiivin mukaan sähköverkkotoimintaa valvovan viraston olisi oltava vahva ja itsenäinen viranomainen, joka voi ja jonka pitää tehdä ratkaisunsa poliittiseen painostukseen taipumatta.

— Miten Energiavirasto voisi jättää huomioimatta laajan yhteiskunnallisen ja yhteisen tahtotilan, Järventausta kuitenkin kysyy.

Käytännössä politiikka on koko ajan läsnä — ainakin mutkan kautta. Sähköverkkojen kehittäminen, niihin investoiminen ja rakentaminen ovat nimittäin osa isoa kysymystä periferian infrastruktuurin ylläpitämisestä ja säilyttämisestä. Ohjauksen eriyttämisen verkkoyhtiöiden erilaisuuteen perustuen pelätään lisäävän riskiä sähkönjakelun laadun ja toimitusvarmuuden repeytymisestä useampaan laatuluokkaan. Tämä voi tarkoittaa sitä, että sähköverkkojen rapautuminen maakunnissa vauhdittaisi muunkin infrastruktuurin rapautumista taantuvilla alueilla.

Järventausta on huomannut myös juridisen osaamisen merkityksen ohjauksen rakentamisessa.

— Juridiikka ja normiajattelu eivät aina kohtaa, kun lain henkeä, kirjainta ja niiden vaikutuksia arvioidaan.

Siksi ministeriön nimeämässä työryhmässä EU-juridiikan osaamista edustaa tohtori Kaisa Huhta.

Sähkövarastoista helpotusta?

Verkkoyhtiön tehtävät on perinteisesti rajattu tiukasti sähkön siirtämiseen. Hankalilla alueilla toimivat yhtiöt ovat pitäneet linjausta turhankin tiukkana.

Verkon hännillä tai verkkoalueen reuna-alueilla sähköhuollon varmistaminen paikallisella pientuotannolla tai sähkövarastojen avulla saattaisi olla joissakin tapauksissa mielekäs ja taloudellisesti järkevä ratkaisu. Tällä tavalla voitaisiin välttää sähköverkkoon tehtävät raskaat investoinnit, jotka etenkin taantuvilla alueilla voivat melko lyhyessä ajassa osoittautua turhiksi.

Tällä hetkellä verkkoyhtiöt saavat kuitenkin omistaa vain sellaisia sähkövarastoja, joiden avulla turvataan tietyn alueen sähkönsaanti häiriötilanteessa. Varastoihin sullottua sähköä ei kuitenkaan tavanomaisissa tilanteissa saa päästää sähkömarkkinoille sotkemaan markkinaehtoista hinnanmuodostumista.

— Verkkoyhtiöiden kynnys investoida sähkövarastoihin mataloituisi, jos varastoitua sähköä saisi hyödyntää markkinoilla myös häiriötilanteiden ulkopuolella, Järventausta huomauttaa.

Jos sähkövaraston omistaa verkkoyhtiön tytäryhtiö, ei varastoidun sähkön käytölle ole samanlaista rajoitusta. Tällaisessa tapauksessa verkkoyhtiö kuitenkin ostaa varastoinnin ulkopuolisena palveluna, jolloin se on myös kilpailutettava. Tytäryhtiön omistaman sähkövaraston arvo ei kuitenkaan ole vahvistamassa verkkoyhtiön tasetta eli tuoton perustana olevaa pääomaa.

Valvontamallin kannustimetkaan eivät tue ostopalveluun perustuvaa ratkaisua.

— Valvontamalliin sisältyvä tehostamiskannustin ainoastaan nostaa ostosähkön hintaa samalla, kun verkon rakentamisesta palkitaan toimitusvarmuusinvestointina. Ratkaisut pitäisi saada tasaveroisiksi sillä tavalla, että ostopalvelu saisi saman kohtelun kuin kaapeli-investointi, Järventausta huomauttaa.

Energiayhteisöjen vaatimaton rooli

Järventausta toivoo energiayhteisöjen tuovan uutta näkökulmaa sähkönjakelun ylläpitoon. Tähän suuntaan tuuppii myös EU, joka on patistanut jäsenvaltioita tukemaan energiayhteisöjen kehittymistä. Energiayhteisö voi olla yksittäinen kiinteistö, liikekeskus, kyläyhteisö tai teollisuusalue.

Direktiivi tarjoaa kuitenkin enemmän vapaaehtoisuuksia ja vähemmän pakkoa. Euroopan unioni ei velvoita jäsenvaltioita sallimaan energiayhteisöjä, joiden sisällä sähkö liikkuisi vapaasti käyttöpaikkojen välillä — siis energiayhteisön omassa sähköverkossa. Tällainen voisi olla esimerkiksi teollisuusalue, jolla on oma voimalaitos ja oma alueen sisäinen jakeluverkko. Suomessa tällaisia energiayhteisöjen verkkoja ei hyväksytä, vaan alueellinen jakeluverkkotoiminta on aina luvanvaraista.

Näillä näkymin energiayhteisöiden mahdollisuus siirtää sähköä yli tonttirajojen näyttäisi kuitenkin toteutuvan Suomessa. Eduskunnan käsittelyssä oleva lakiesitys sallisi energiayhteisöille säteittäisten johtojen rakentamisen, mutta ei rengasmuotoisten verkkojen rakentamista. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kiinteistöjen yhdessä omistamasta tuulivoimalaitoksesta jokaiselle kiinteistölle voidaan rakentaa oma johto — sähköä ei siis tarvitse kierrättää verkkoyhtiön sähköverkon kautta.

Järventausta on pettynyt suomalaisten asenteeseen.

— Energiayhteisöille sallitaan Suomessa toistaiseksi vain se, mikä on pakko sallia. Uusiin mahdollisuuksiin ei selvästikään haluta tarttua.

Energiayhteisöjen omien sähköverkkojen asema on kuitenkin kaksijakoinen. Monesti energiayhteisö — ja sen mahdollinen oma verkko — sijaitsevat jonkun yhtiön sähköverkkoalueen sisäpuolella. Samalla energiayhteisön verkko on kytketty yhtiön verkkoon. Tällä turvataan energiayhteisön sähkön saanti myös sellaisissa tilanteissa, jolloin yhteisön oma järjestelmä ei toimi. Kytkennän kautta energiayhteisö voi myös myydä tuottamaansa sähköä markkinoille.

Noukkiiko energiayhteisö tällaisessa tapauksessa vain rusinoita pullasta — tämä on aiheellinen kysymys. Alueella toimiva verkkoyhtiö vastaa kuitenkin kaikista jakelualueen investoinneista, mutta energiayhteisö käyttää palvelua vain satunnaisesti. Verkkoyhtiön investoinnit lankeavat maksettaviksi, vaikka yhteyttä ei käytettäisi koskaan.

#sähköverkot
Jaa artikkeli:
Vastuullista journalismia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakkolliset kentät merkitty *

Kommentit ()

Ei kommentteja