Ilmasto + politiikka = ilmastopolitiikka

04.11.2026, kello 15:35

Teksti Petri Sallinen | Kuva Scanstockphoto

Kasvihuoneilmiö ei aikoinaan kiinnostanut juuri ketään. Ilmiö on kuitenkin ikivanha: se tunnettiin jo 1800-luvun alussa. Miksi tiedenörttien puuhastelu nousi raskaan sarjan kansainvälisen politiikan kärkikaartiin — ja Suomen kilpailukyvyn ytimeen?

Ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius laski jo vuonna 1896, että teollinen hiilenpoltto ja siitä syntyvä hiilidioksidi voimistavat kasvihuoneilmiötä ja nostavat maapallon lämpötilaa. Tästä ei maapallo tykkää.

Mikä ilmakehässä lopulta tapahtuu, kun hiilidioksidin määrä kasvaa? 1960-luvulla tiedemaailma tunsi hiilidioksidin aiheuttamat ongelmat jo paremmin. Dystopiaan taipuvainen Rooman klubi ei kasvun rajoja paaluttavassa raportissaan uhrannut kuitenkaan asialle kuin pari sivulausetta vuonna 1972.

Kasvihuoneilmiön historia on siis pitkä, mutta kansainvälisen ilmastopolitiikan historia on onnettoman lyhyt. Kaiken lisäksi sen harjoittaminen käynnistyi verkkaisesti ja epäillen.

Kivihiilen ja fossiilisten polttoaineiden käytöstä aiheutuvat ilmastosaasteet, hengitysilmaongelmat ja vesistöjen pilaantuminen tunnettiin jo varhain. Suomessa niiden käytön rajoittamista koskevat ensimmäiset kirjaukset tehtiin energiapolitiikan neuvoston ohjelmaan vuonna 1976. Syynä ei kuitenkaan ollut hiilidioksidipäästöt.

Ilmastonmuutokseen — tai oikeammin kasvihuoneilmiöön — suhtauduttiin Suomessa lähes koko 1980-luku epäillen. Asia jäi mystiseksi, koska tietoa oli liian vähän — näin ainakin väitettiin. Energiatoimiala kyseenalaisti ilmiön ja ihmisen vaikutuksen siihen.

Suurten kaupunkien kaukolämmön ja sähkön tuottaminen perustuivat kivihiilen ja maakaasun käyttöön. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2008 suomalainen fossiilienergiaan perustuva yhteistuotanto sai kansainvälisen palkinnon, joka muisteltiin pitkään.

Yhdistyneiden kansakuntien kylkeen vuonna 1988 perustettu hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC oli todellinen kansainvälisen ilmastopolitiikan avaus. Paneelin tehtävänä oli tuottaa tutkittua tietoa, jonka avulla poliittinen päätöksenteko sujuisi tietopohjaisesti.

Paneelin raportteihin suhtauduttiin odottavasti, mutta myös epäluuloisesti. Paneelin rooli hähmäisessä tieteen ja politiikan rajapinnassa ei maistunut kaikille. Toisaalta päättäjät pelkäisivät, että paneelin työn tulokset rajoittavat taloudellista toimintaa, toisaalta tutkijat olivat huolissaan tieteen politisoitumisesta. Viimeistään tässä vaiheessa moni kuitenkin ymmärsi jo sen, että fossiilisten polttoaineiden käyttö ei voi jatkua vanhaan malliin.

Kivihiili, öljy ja turve päätyivät nopeasti ei-toivottujen vieraiden listalle. Maakaasu sen sijaan oli saanut puhtaan ja lähes täydellisen energiamuodon statuksen. Esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton energiapoliittinen ohjelma vuodelta 1980 toteaa, että maakaasu on ”huomattavan puhdas energialähde”.

Maakaasu oli pelissä mukana, kun eduskunta hylkäsi vuonna 1993 valtioneuvoston myönteisen periaatepäätöksen viidennen ydinvoimalan rakentamisesta. Yksi syy oli maakaasuyhtiö Nesteen suunnitelmat rakentaa maakaasuputki Norjasta Ruotsin läpi Suomeen. Norjalainen maakaasu olisi ollut vaihtoehto uudelle ydinvoimalle.

Tunnetusti turpeen polttaminen aiheuttaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin kivihiilen kärventäminen. Tällä ei ollut kuitenkaan merkitystä, kun turpeen asemaa ryhdyttiin vahvistamaan. Tavoitteena oli lisätä turpeen kilpailukykyä halpaan öljyyn ja kivihiilen nähden. Tämä tapahtui 1970-luvun alussa.

Keinoina käytettiin julkista tukea. Turve oli pitkään verovapaa polttoaine, sillä oli alkutuotevähennys ja turvetta käyttäville energialaitoksille myönnettiin investointiavustuksia. Turpeen rautatiekuljetuksia tuettiin — samoin turvetta käyttävien lämpöyhtiöiden kaukolämpöverkkojen rakentamista. Valtion tutkimus- ja kehitysrahoitusta ohjattiin turveteknologian kehittämiseen. Turpeesta yritettiin muokata hitaasti uusiutuva energiamuoto vielä 2000-luvulla.

Ensimmäinen kansainvälinen ilmastosopimus valmistui ja se otettiin käyttöön vuonna 1994. Koska kyseessä oli pelkkä suositus, käynnistyi sopimuksen soveltaminen nihkeästi. Tästä huolimatta Suomeen oli jo ehditty perustaa neljä vuotta aikaisemmin hiilidioksiditoimikunta. Se esitti tiukkoja energiansäästötoimia ja fossiilisten polttoaineiden korvaamista uusiutuvalla energialla.

Energiatoimiala suhtautui tuulivoimaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa epäilevästi. Tuulivoima nähtiin marginaalisena puuhasteluna ja harrastustoimintana. Ehkä juuri siksi suomalaiset tuulivoimalaitosten valmistajat kaatuivat: ei syntynyt kotimarkkinoita, joiden avulla olisi voinut haastaa kansainvälisiä toimijoita.

Tuulivoiman syöttötariffijärjestelmä, päästökauppa ja kivihiilen kieltolaki päättivät lopulta fossiilisten polttoaineiden valtakauden Suomessa. Samalla aikoinaan puhtaana pidetty maakaasu sai mennä. Tässä vaiheessa ilmastopolitiikkaa oli harjoitettu jo pitkään — Euroopan unionin ohjastuksessa. Sähkökauppakin oli matkan varrella ehditty avata.

Markkinaehtoisuus ja politiikka — miten ne toimivat yhdessä? Sähkö- ja energiamarkkinoiden avaaminen perustuu lainsäädäntöön, samoin päästökauppa ja lukemattomat uusiutuvan energian käyttöä ja energiatehokkuutta ohjaavat EU-direktiivit ja niiden kansalliset viritykset. Kaikkien niiden taustalla vaikuttaa politiikka ja viime kädessä kansalaisten tahtotila: tätä me haluamme ja tätä me emme halua.

Oliko tuulivoiman syöttötariffi hyvä vai huono poliittinen päätös? Aikoinaan osa energiatoimialasta vastusti sitä ankarasti, mutta osa kannatti lämpimästi. Tällä hetkellä Suomi tuottaa tuulisähköä lähes 10 000 megawatin teholla ja kaikki uudet laitokset on jo pitkään rakennettu markkinaehtoisesti. Olisiko tämä toteutunut ilman poliittista päätöstä syöttötariffista?

Vuorokauden viimeisessä junassa viisastelu on kuitenkin tarkoitushakuista eikä ota huomioon sitä, minkälaisen tiedon varassa päätöksiä aikoinaan tehtiin. Nyt on nyt eivätkä eiliset typerät puheeni kiinnosta minua tänään, kuten eräs entinen päättäjä totesi.

Uusiutuva energia, puhdas sähkö ja sähkön edullinen hinta ovat tällä hetkellä Suomen kilpailutekijöitä. Ne ovat seurausta ilmastopolitiikan harjoittamisesta ja monenlaisten takkien kääntämisestä. Politiikka on tuonut mahdollisuuksia.

YK:n ilmastokokous COP31 järjestetään Turkin Antalyassa 9.–20.11.2026.

Jälkikirjoitus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisema Vastuuta ja voimaa — Suomen energiapolitiikan käännekohtia -kirja on avaa muistilokerot ja lisää ymmärrystä asioista, jotka ovat jo ehtineet vaipua unholaan. Moni tämän kirjoituksen tapahtuma on peräsin tuosta kirjasta.

#ilmastonmuutos #ilmastopolitiikka