Glasgow’n ilmastokokouksessa aikuisten pitäisi kertoa, miten kotia estetään palamasta, mutta iso osa maailman johtajista näyttäytyy enemmän paapottavina uhmaikäisinä. 

Huomio kiinnittyy usein väkirikkaiden ja suurten maiden toimiin. Niillä onkin suurin merkitys, mutta tärkeää on myös mitä pienemmät maat tekevät. Pienikään maa ei voi käyttäytyä kuin vanhempiensa jalkojen taakse piiloutuva lapsi. 

Maailmanpankilta löytyy monenlaista tilastoa maailman maista. Yksi erittäin kiinnostava on maakohtainen tilasto hiilidioksidipäästöistä kansalaista kohden.

Kärkiviisikko on Qatar, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit, Bahrain ja Brunei. Öljyvaltioissa öljy palaa. Suomen turpeesta ei ole vientituotteeksi, mutta olemme ymmärtäneet sen polttamisesta aiheutuvan päästöjä. Öljy kelpaisi näissä maissa vientituotteeksi, mutta niin vain arvokasta öljyä poltetaan kotoisiin tarpeisiin. Suuri osa maailman fossiilisen energian tukiaisista kohdistuu öljyn myyntiin kotimaisille markkinoille alle maailmanmarkkinahinnan.  

Glasgow’n lastenkutsuilla öljyntuottajamaat ovat niitä höperöitä isoenoja, joita pidetään vähän menetettyinä tapauksina. Pienellä skarppaamisella öljyntuottajatkin voisivat ymmärtää, että öljyllä kannattaa olla säällinen hinta myös kotimaassa, ja siirtyä enenevissä määrin päästöttömään energiaan. Teknologia on jo olemassa ja päiväntasaajan tuntumassa olevia maita parempaa investointikohdetta aurinkoenergialle on vaikea keksiä.  

Suurten saastuttajien listalta löytyy hämmentävän paljon pieniä saarivaltioita, joiden rannoilla valtameret lainehtivat alati korkeammalla. Samaan aikaan kun pienet saarimaat rummuttavat huolta olemassaolostaan, niiden pannuissa palaa öljy. Pienenkin maan päästöt lämmittävät ilmastoa. Ei millään pahalla, kansalaiset. Olisi aika aikuistua ja ottaa vastuuta oman saaren lisäksi maapallosta. 

Länsimaiden häpeätahrat ovat Kanada (8) ja Australia (9). Päästöjen kasvu on niissä taittunut, mutta päästöt ovat edelleen hävyttömän korkealla tasolla, eikä suunta ole kunnolla kääntynyt. Australiaa nostetaan usein framille, mutta Kanada on vielä vähän pahempi. Korvaamaton kotimainen resurssi öljyhiekka aiheuttaa paitsi valtavat päästöt, myös valtavat ympäristötuhot. Kanadassa on tapettu öljyhiekkakaivoksilla ilmastokokouksen isäntämaa Iso-Britannian verran pinta-alaa. 

USA ei vuoden 2018 listalla enää mahtunut tuhoisimman 10 maan listalle, mutta sijaa 11 ei voi pitää erityisenä saavutuksena. Suunta on hyvä, mutta päästövähennysten vauhti on liian vaatimaton. Ilmastonmuutokseen heräilevän keski-ikäisen sijaan USA kaipaisi enemmän tiedostavan teinin ajattelumaailmaa. 

Suomi löytyy listalta sijalta 33, Viro sijalta 18, Venäjä sijalta 20 ja Norja sijalta 40. Ei erityisen mairittelevia sijoituksia. Norjalle kyllä propsit, ettei siellä öljyä myydä alihintaan äänestäjien miellyttämiseksi, vaan öljystä otetaan kelpo hinta ja maksetaan tuloilla tulevaisuuden eläkkeet. Ruotsi on aivan eri sijoituksilla, sijalla 91. Ehkä meidän pitäisi Suomessakin olla enemmän ruotsalaisia? 

Paljon puhutaan Kiinan (38) ja Intian (128) päästöistä. Kiinan olisikin korkea aika myöntää olevansa täysikasvuinen teollisuusvaltio eikä enää teeskennellä vielä puberteetista kärsivää kehittyvää maata. Talous kyllä pystyy jatkamaan kasvua, vaikka päästöt käännettäisiin alas tässä ja nyt. Glasgow’ssa olisi nyt mainio paikka päivittää päästövähennysilmoitus ja vaikka ilmoittaa, että 2021 alkaen päästöt alenevat.  

Intia puolestaan on ihan oikeasti kehittyvä maa, jossa ihmisten elintaso on paljon meitä öljylämmityksestä, dieselautoista ja karjalanpaistista nautiskelevia suomalaisia alempi. Meillä ei ole oikein varaa sanoa, mitä Intiassa (tai vaikkapa Brasiliassa (120) tai Indonesiassa (116)) pitää tehdä. Siellä eletään siivommin kuin meillä. Sen sijaan Intia, Brasilia, Indonesia ja monet muut kehittyvät maat tarvitsevat meiltä apua. Meillä on osaamista, teknologiaa – ja myös rahaa. On myös meidän vastuullamme, ettei näissä maissa tarvitse käydä läpi kaikkia meidän länkkärien teini-iän harha-askelia öljyn, hiilen etc. kanssa.

#energia ja Eurooppa #ilmastopolitiikka