Suomi rynni ensimmäisten joukossa

30 vuotta sähkömarkkinoiden avaamisesta

27.06.2025, kello 15:18

Teksti Petri Sallinen | Kuva Scanstockphoto

Suomen sähkömarkkinat avautuivat 30 vuotta sitten. Aluksi sähkönmyyjiä pääsivät kilpailuttamaan suuret sähkönkäyttäjät — teollisuus. Vuonna 1998 ovet levähtivät auki kaikille sähkönkäyttäjille.

Vuonna 1995 maailma näytti kauniilta ja valoisalta. Lama oli jäänyt taakse. Teknologiateollisuus veti Suomen talouden reippaaseen nousukiitoon Nokian johdolla. Suomi liittyi Euroopan unioniin ja YYA-sopimus Venäjän kanssa haudattiin. Tästä alkoi harvinaisen pitkä hyvien vuosien jakso, joka päättyi vasta vuonna 2008.

Sähkömarkkinoiden avaaminen Suomessa osui muutosten murroskohtaan. Muutoksiin vaikutti tuore EU-jäsenyys ja Europan unionin halu avata markkinoita. Telemarkkinoiden avaamisesta oli jo saatu hyviä kokemuksia. Seuraavaksi oli luontevaa käydä sähkömarkkinoiden kimppuun.

Mitä markkinoiden avaamisella tavoiteltiin? Tavoitteita oli monia. Paljon sähköä käyttävä teollisuus odotti saavansa sähkönsä halvemmalla, kun se pääsi kilpailuttamaan sähkönmyyjiä — tai jopa ostamaan sähkönsä Ruotsista. Yleisesti ajateltiin, että sähköalan kilpailu lisää toiminnan tehokkuutta ja tuo myös ympäristöhyötyjä.

Taivaanrannassa häämötti sähkökaupan kansainvälistyminen: ensin rakennetaan yhteispohjoismaiset sähkömarkkinat ja myöhemmin koko EU-alueen kattavat yhteiset sähkömarkkinat. Sen jälkeen maiden rajat menettävät merkityksensä. Voimalaitoksia rakennetaan aina sinne, missä se on edullisinta.

— Suomen kannalta yhteispohjoismaisten sähkömarkkinoiden syntyminen oli yksi suurimmista hyödyistä, joita sähkömarkkinoiden avaaminen tuotti, toteaa Energiateollisuus ry:n energiamarkkinajohtaja Pekka Salomaa. Hän on seurannut sähkömarkkinoiden kehitystä vuodesta 1993 asti.

Yhteisillä markkinoilla Suomi on päässyt hyödyntämään pohjoismaisia resursseja tehokkaasti. Tämä tarkoittaa sitä, että sähköä tuodaan Ruotsista ja Norjasta Suomeen aina silloin, kun hinta on ”sopiva” — usein halvempi kuin suomalaisten voimalaitosten tuottama sähkö.

Resurssien tehokasta käyttöä edistää myös yhteispohjoismainen sähköpörssi.

Kun toimitaan markkinaehtoisesti, on sähköntuonti aina todellinen vaihtoehto sille, että sähköntuottaja rakentaisi uuden voimalaitoksen Suomeen. Yhteismarkkinoilla pääomiakin voidaan käyttää tehokkaasti.

— Aikoinaan laskettiin, että Suomi saavuttaa vuosittain vähintään puolen miljardin euron hyödyt siitä, että Suomi voi toimia yhteispohjoismaisilla markkinoilla, Salomaa toteaa.

Vuonna 1995 kauppatieteiden tohtori Osmo Rännäri totesi sähkömarkkinoita koskevassa selvityksessään, että sähkömarkkinalainsäädännön tarkoituksena on parantaa markkinoiden toimivuutta sekä turvata sähkön tuotannon, siirron ja jakelujärjestelmän tehokkuus ja kilpailukyky. Uudistuksella vähennetään kilpailun esteitä ja poistetaan sääntelyä sähkön tuotannosta, myynnistä ja ulkomaankaupasta.

Eriyttäminen aiheutti vastustusta

Suomen sähkömarkkinoiden avaaminen oli enemmän kuin mullistus. Ennen markkinoiden avaamista kaikki sähköön liittyvä oli alueellista monopolitoimintaa. Sähkön myynti, jakelu ja tuotanto olivat saman yhtiön käsissä — tai oikeammin sähkölaitosten, kuten niitä vielä tuolloin kutsuttiin. Sähkönkäyttäjät siis ostivat sähkönsä oman alueensa sähkölaitokselta. Muita vaihtoehtoja ei ollut.

Sähkömarkkinoiden avaaminen edellytti sähkön myynnin ja verkkotoiminnan eriyttämistä. Verkoista muodostettiin kaikille sähköntuottajille ja myyjille avoin markkinapaikka — maantieverkoston tapaan. Samalla verkoista muodostettiin alueellisia monopoleja. Monopolien toimintaa ohjaavat sähkömarkkinalaki ja lakia soveltavat viranomaiset.

Muutos ulottui myös valtakunnalliseen kantaverkkotoimintaan. Tuolloin kaksi erillisinä toiminutta kantaverkkoyhtiötä — Teollisuuden Voimansiirto ja Imatran Voimansiirto — pakotettiin yhdistymään enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti.

— Kantaverkkojen omistajat yhdistävät verkkonsa tai itkevät ja yhdistävät verkkonsa, kuten tuolloisen kauppa- ja teollisuusministeriön teollisuusneuvos Juha Kekkonen aikoinaan totesi Energiauutisten haastattelussa.

Osa energiatoimialan yrityksistä vastusti ankarasti verkkoliiketoiminnan eriyttämistä. Tosin ensimmäiset ehdotukset eriyttämisestä olivat hyvin erilaisia kuin mihin lopulta päädyttiin. Pelkkä kirjanpidollinen eriyttäminen ei olisi ollut riittävä, vaan alkujaan vaadittiin myös lainsäädännöllistä eriyttämistä. Tämä tarkoittaa sitä, että verkkotoimintaa harjoittavalla yrityksellä ei saisi olla mitään yhteistä sähkönmyyntiä harjoittavan yrityksen tai konsernin kanssa.

Energiauutiset julkaisi kauppa- ja teollisuusministeriön eriyttämissuunnitelmia pilkkaavan jutun otsikolla ”Hei, me eriytetään”. Jutun seurauksena muutama virkamies peruutti moisen roskalehden tilauksen.

— Pienemmät sähköyhtiöt kokivat eriyttämisen pakottamisena, joka lisäisi byrokratiaa ja kustannuksia. Moni taisi kuitenkin pelätä enemmän sitä, että suuremmat yhtiöt ryhtyvät laajentumaan pienempien kustannuksella, Salomaa pohtii.

Verkkoliiketoimintaa varten rakennettava valvontamalli oli pitkään arvoitus eikä siitä tullut valmista heti. Verkkoyhtiöitä huoletti se, miten liiketoiminnan tuotto lasketaan ja miten tuotto toteutuu tai riittävätkö tuotot kattamaan investointitarpeet.

— Sähkökaupassa suuri ongelma olivat pitkät kiinteähintaiset tukkuhankintasopimukset, joita alueelliset sähkönmyyjät olivat ehtineet solmia voimantuottajien kanssa jopa kymmeneksi vuodeksi aivan sähkömarkkinoiden avautumisen kynnyksellä.

— Todennäköisesti moni yhtiö koki, että pitkällä kiinteähintaisella sopimuksella pelastetaan yhtiö ja varmistetaan sähkönsaanti, kun markkinat avautuvat. Toisin kävi. Markkinoiden avauduttua sähkönhinta laski ja yhtiöt olivat kalliiden hankintasopimusten vankeja.

Innostumista, epäilyjä ja huolenaiheita

Sähkölaitoksia oli vuonna 1995 noin 110 kappaletta. Väkimäärään suhteutettuna lukumäärä on suhteellisen korkea, mutta vielä 1970-luvun lopulla sähkölaitoksia oli lähes 200 kappaletta. Laitosten yhdistymisiä oli tapahtunut jo ennen sähkömarkkinoiden avautumista, jolloin yleensä pienempiä laitoksia fuusioitiin suurempiin.

Suurin osa laitoksista oli kuntien ja kaupunkien omistamia. Ne olivat käytännössä kuntien virkakoneiston osia — ”energiavirastoja”. Virastomuotoisten laitosten lisäksi oli myös osuuskuntia ja eri tavoilla omistettuja osakeyhtiöitä.

Verkkotoiminnan eriyttämisvaade käynnisti yhtiöittämisaallon. Osa kuntaomistajista yhtiöitti kaikki energialiiketoimintansa erillisiin yhtiöihin, osa muodosti yhtiömuotoisen energiakonsernin. Ylimenokauden ajaksi muutama kaupunki muodosti virastoista kunnallisia liikelaitoksia. Myöhemmin nekin yhtiöitettiin EU-komission myötävaikutuksella.

Teollisuus ja voimayhtiöt olivat innoissaan sähkönmarkkinoiden avaamisesta. Pienten sähköyhtiöiden omistajat epäilivät kuitenkin markkinahumun mielekkyyttä — moni kuntaomistaja oli huolissaan sähkökaupan kasvavista riskeistä ja erityisosaamisen tarpeesta, jota heillä ei ollut.

Tornion terästehdas oli ensimmäinen merkittävä sähkönkäyttöjä, joka päätti ostaa kaiken tarvitsemansa sähkön suoraan Ruotsista. Sopimus julkistettiin näyttävästi, mutta suomalainen energia-ala paheksui tapahtunutta. Teräksenvalmistajia moitittiin epäisänmaallisiksi.

Teollisuus maalaili jo suurella pensselillä maisemia, joissa ne rakentaisivat aurinkovoimalaitoksen Espanjaan tai maakaasuvoimalaitoksen Norjaan — laitosten tuottama sähkö voitaisiin liruttaa eurooppalaisia sähköverkkoja pitkin Suomeen aina, kun täällä on sähkölle tarvetta.

— Jos eduskunta ei myönnä teollisuudelle lupaa rakentaa uutta ydinvoimalaitosta, niin rakennamme sellaisen Viroon, totesi taannoin eräs teollisuuden edusmies Energiauutisten haastattelussa.

Kaukolämpöala epäili, että sähkökaupan tappiot tai epäonnistumiset maksatetaan kaukolämpöasiakkailla. Epäilyille saattoi olla perusteita, koska monella energiakonsernilla oli tuotepaletissaan myös kaukolämpö — ristisubvention mahdollisuus oli siis olemassa.

Sähköyhtiöiden lukumäärän ennustettiin laskevan nopeasti. Villeimpien arvioiden mukaan Suomessa olisi vain 14 energiakonsernia 2000-luvun puolivälissä. Etenkin sähkönmyynnin odotettiin keskittyvän.

Useamman kunnan tai kaupungin kantti ei kestänyt, vaan ne myivät energialaitoksensa. Osittain myyntihaluihin vaikutti myös kuntien heikko taloudellinen tilanne. Myyntibuumi kuitenkin laantui alkuhuuman jälkeen. Omistuksien keskittymistä saatiin odottaa vielä pitkään.

Tällä hetkellä Suomessa on noin 50 sähköä myyvää yhtiötä, joista reilut 30 myy sähköä kaikkialle Suomeen. Sähköverkkoyhtiöitä on 77 kappaletta.

Ulkomaiset innostuvat

Sähkömarkkinoiden avautuminen ja entisten sähkölaitosten yhtiöittäminen houkutteli Suomeen ulkomaisia ostajia. Yksi ensimmäisistä oli Yorkshire Electricity Group. Yhtiö oli kiinnostunut ennen kaikkea jakeluverkkotoiminnasta — ei voimalaitoksista tai sähkönmyynnistä.

Yorkshire Electricity teki reilun miljardin markan tarjouksen Turun energialaitoksesta jo vuonna 1995, mutta tarjous ei johtanut kauppoihin. Kisa Tuusulan Seudun Sähkölaitoksen omistuksesta taas päättyi Imatran Voiman voittoon.

Ruotsin valtion omistama Vattenfall onnistui paremmin. Se osti useita kunnallisia sähköyhtiöitä Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaalla, Hämeessä, Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa. Viidentoista vuoden operoinnin jälkeen se kuitenkin myi sähkönjakelu- ja lämpöliiketoimintansa pääomasijoittajille.

Myös saksalainen E.ON teki vierailun Suomeen. Suomessa E.ON omisti enemmistön Espoon Sähkö Oy:stä, Kainuun Sähkö Oy:n ja Karhu Voima Oy:n. Myöhemmin E.ON:llä oli 34 prosentin osuus Fennovoima Oy:ssä.

Suomalaisista yrityksistä Imatran Voima (myöhemmin Fortum) hankki omistukseensa useita alueellisia energiayhtiöitä. Sen sijaan Pohjolan Voima Oy luopui nopeasti sähkömarkkinoiden avautumisen jälkeen alueellisesta sähkönjakelutoiminnastaan. Yksi syy tähän oli alkuvaiheen tiukat eriyttämiskaavaillut. Niiden mukaan sähköä myyvä tai tuottava konserni ei saisi omistaa jakeluverkkotoimintaa — tämä kaavailu ei kuitenkaan toteutunut.

Salomaa muistuttaa, että Suomen sähkömarkkinoiden avaaminen mahdollisti ulkomaisen pääoman pääsyn Suomen energiamarkkinoille. Tämä toi paljon hyvää esimerkiksi tuulivoimarakentamiseen, jota ilman suomalainen sähkö ei ehkä olisi niin puhdasta kuin se on nyt.

Tällä hetkellä vähän yli puolet Suomeen rakennetuista tuulivoimalaitoksista on ulkomaisessa omistuksessa.

Keski-Euroopassa hidastellaan

Iso-Britannia ja Norja olivat ehtineet avata sähkömarkkinansa Euroopassa ennen Suomea. Kokemusta markkinoiden avaamisesta oli jonkin verran, mutta ei hirveästi. Poliittinen keskustelu sähkömarkkinoiden avaamisesta Suomessa ei kuitenkaan ollut erityisen rajua. Taustalla vaikuttivat hyvät kokemukset telemarkkinoiden avaamisesta.

— Suomessa kuluttajille haluttiin antaa mahdollisuus tehdä omia valintoja myös sähkönhankinnassa, Salomaa toteaa.

— Todennäköisesti teollisuuden vahva rooli sähköntuottajana ja toisaalta energiaintensiivisen teollisuuden kilpailukyvyn turvaaminen vaikuttivat myös päätöksentekoon. Asioista haluttiin tehdä yksinkertaisempia.

Keski-Euroopassa sähkömarkkinoiden avaamista oli valmisteltu jo pitkään. Ensimmäinen EU:n sähkömarkkinadirektiivi hyväksyttiin jo vuonna 1996. Tämän jälkeen sähkömarkkinoiden harmonisointi on kuitenkin edennyt hitaasti EU-tasolla.

— Kansallisia intressejä on hirveä määrä ja esteitä sähkömarkkinoiden harmonisoimiselle on kaikissa jäsenmaissa. Jokaisella EU-maalla on oma yksilöllinen historiansa ja tuotantorakenteensa, joka määrittelee sen, miten maiden sähköjärjestelmät on rakennettu, Salomaa huomauttaa.

Pelkästään sähköverkkojen rakenne on Euroopassa sellainen, että maiden rajoille olisi tehtävä valtavasti investointeja ennen kuin verkot voisivat palvella tehokkaasti yhteisiä eurooppalaisia sähkömarkkinoita.

— Kyse ei ole pelkästään rahasta tai sen puutteesta, vaan jäsenvaltioiden erilaisista poliittisista näkemyksistä ja painotuksista. Päättäjät joutuvat tasapainottelemaan jatkuvasti sen kanssa, minkälaisiksi kansalaisten energiakustannukset kehittyvät. Lisäksi markkinaehtoisuuden taso vaihtelee eri EU-maissa.

Suomi kelpaa esimerkiksi

Tällä hetkellä suomalainen tukkusähkö on Euroopan kolmanneksi halvinta. Samalla se on lähes päästötöntä. Tosin ilmastopolitiikan rooli sähkönmarkkinoiden avaamiseen alkumetreillä ei ollut samanlainen kuin se on nyt.

Suomi vannoi pitkään kivihiilellä ja maakaasulla tuotetun sähkön nimiin. Hyvällä hyötysuhteella toimiva sähkön ja lämmön yhteistuotanto nautti kansainvälistä arvostusta, josta Helsingin Energia sai jopa palkinnon.

Tuulivoimalle sen sijaan naureskeltiin. Helsingin Sanomien etusivulla mm. julkaistiin kallis ilmoitus otsikolla ”Tuulivoima ei sovi Suomeen”. Sähkömarkkinat muuttivat kuitenkin monta asiaa vuosien varrella. Pitkään alalla toimineet ammattilaiset eivät 30 vuotta sitten olisi osanneet kuvitella, mitä kaikkea tulee tapahtumaan.

— Muut EU-maat voisivat ottaa oppia Suomesta. Olemme päässeet nopeasti eroon fossiilisten polttoaineiden käytöstä, ja samalla onnistuneet pitämään sähkön hinnan kohtuullisena, Salomaa muistuttaa.

Salomaan mukaan tässä on auttanut sähkömarkkinoiden avaaminen ja markkinahenkinen toiminta. Toki taustalla vaikuttaa myös monipuolinen energiajärjestelmä ja hyvät valmiudet toteuttaa uudistuksia.

— Älykkäät sähkömittarit esimerkiksi otettiin käyttöön vauhdikkaasti. Niiden avulla pääsemme pian mittamaan sähkönkäyttöä viidentoista minuutin tarkkuudella. Oleellista on myös osata hyödyntää mittareiden tuottamaa dataa.

Entä mitkä ovat lähiajan haasteet?

— Sähkön hintavaihteluiden parempi hyödyntäminen ja hintavaihteluiden haittojen torjunta. Seuraavassa vaiheessa on kehitettävä joustojärjestelmiä ja sähkön varastointimenetelmiä. Runsas tuulivoimarakentaminen on tuonut mukanaan alhaisen, mutta vaihtelevan hinnan. Suomessa on kuitenkin opittu, että melko isoihinkin vaihteluihin voidaan sopeutua ja niitä voidaan hyödyntää.

#sähkömarkkinat