Markkinaehtoisuus vai kansallinen suoja?

Eurooppa jakautuu sähkömarkkinoiden tulevaisuudesta

05.11.2026, kello 13:44

Teksti Juha Europaeus | Kuva Scanstockphoto

Suomi ja osin Ruotsi puolustavat EU:ssa yhä yksinäisemmin ajatusta, jonka mukaan sähkön hinnan pitäisi määräytyä kysynnän ja tarjonnan ehdoilla. Muualla Euroopassa päästökaupan hintavaikutukset ovat synnyttäneet vastareaktion: hinnoitteluun halutaan puuttua kansallisin tuin, ja jopa itse päästökauppajärjestelmä kyseenalaistetaan. Energiapolitiikan tutkijat Jan Rosenow ja Lion Hirth arvioivat, mitä kehityksestä seuraa.

Päästökauppa on tehnyt hiileen, kaasuun ja öljyyn nojaavasta sähköntuotannosta kalliimpaa. Tämä hintavaikutus on erityisen näkyvä maissa, joiden sähköntuotanto on yhä sidoksissa fossiilisiin polttoaineisiin. Kun sähkön hinta nousee, poliittinen paine puuttua siihen kasvaa.

Keski-Euroopassa vastaus on ollut kansallisten tukien ja hintasääntelyn laajentaminen. Samalla myös päästökaupan periaatteita on alettu kyseenalaistaa aiempaa avoimemmin.

Suomessa ja Ruotsissa linja on toinen. Markkinaehtoinen hinnanmuodostus nähdään edellytyksenä sille, että sähköistyminen – lämpöpumput, sähköautot, teollisuuden sähköistäminen – on ylipäätään taloudellisesti järkevää investoinnille ja kuluttajalle.

Tutkimus- ja kehitystukia molemmat leirit pitävät hyväksyttävinä. Erimielisyys koskee sitä, pitäisikö itse hintamekanismiin puuttua.

Hintasignaali ohjaa miljoonia päätöksiä

Lion Hirth on energiapolitiikan professori Hertie Schoolissa Berliinissä ja konsulttiyhtiö Neonin perustaja. Hänet tunnetaan vahvana marginaalihinnoittelun puolustajana. Siinä sähkön hinta määräytyy markkinoilla kalleimman käytössä olevan tuotantomuodon perusteella.

Hirthin mukaan markkinaehtoisesta hinnoittelusta luopumisessa on kaksi rinnakkaista riskiä. Ensimmäinen koskee koko sähköjärjestelmän koordinaatiota: tukkuhinta ei ole vain kirjanpidollinen tekninen yksityiskohta, vaan se ohjaa miljoonia päätöksiä – voimaloiden ajojärjestystä, akkujen latausta, teollisuuden kysyntäjoustoa, sähköautojen latausta, tuontia ja vientiä sekä uusiutuvan tuotannon alasajoa.

— Jos hallitukset vaimentavat tai muokkaavat tätä signaalia, järjestelmästä tulee tehottomampi ja mahdollisesti myös epävarmempi, Hirth sanoo.

Toinen riski koskee investointeja: jos sijoittajat uskovat hallitusten puuttuvan hintoihin aina, kun ne käyvät poliittisesti epämukaviksi, riskipreemiot nousevat ja koko murros kallistuu.

— Ongelma on, että osa alueista on yhä liian riippuvaisia kalliista fossiilisesta tuotannosta ja niiltä puuttuu joustoa ja riittävä verkkokapasiteetti, toteaa berliiniläisen Hertie Schoolin energiapolitiikan professori Lion Hirth.

Ratkaisevaa on sähkön ja fossiilisten hintasuhde

Jan Rosenow on energiapolitiikan tutkija, joka on profiloitunut erityisesti sähköistymisen talouden asiantuntijana ja toimii Regulatory Assistance Projectin (RAP) Euroopan-ohjelman johtajana. Rosenowin mukaan suurin uhka sähköistymiselle ei ole tuki sinänsä, vaan sellainen interventio, joka vääristää sähkön ja fossiilisten polttoaineiden hintasuhdetta. Juuri tämä suhde ratkaisee, kannattaako kuluttajan vaihtaa esimerkiksi öljy- tai kaasulämmitys lämpöpumppuun.

Lämpöpumppu tuottaa kolmesta neljään yksikköä lämpöä jokaista käytettyä sähköyksikköä kohden, mutta jos sähkö maksaa mittarilla neljä tai viisi kertaa enemmän kuin kaasu, tehokkuusetu katoaa kuluttajan laskelmasta kokonaan. Monessa jäsenmaassa sähköä verotetaan jo nyt energiayksikköä kohden huomattavasti kaasua tai lämmitysöljyä ankarammin, ja osa nyt nähdyistä kansallisista tukijärjestelmistä pahentaa tilannetta entisestään pitämällä fossiilisten polttoaineiden hintaa suoraan alhaalla.

Rosenowin arvion mukaan tämä on sähköistymistä vastaan toimiva interventio riippumatta siitä, mikä sen julkilausuttu tarkoitus on. Kohdennettu tuki heikoimmassa asemassa oleville kotitalouksille on hänen mukaansa perusteltua ja usein välttämätöntä – fossiilisten polttoaineiden hinnan yleinen alas painaminen ei ole.

Hirth ei allekirjoita väitettä, jonka mukaan päästökauppa olisi tehnyt sähköstä liian kallista. Hänen mukaansa se on tehnyt vain näkyväksi osan fossiilisen sähkön todellisesta kustannuksesta.

Eron Euroopan ja esimerkiksi Yhdysvaltain sähkön hinnoissa selittää Hirthin mukaan ennen kaikkea kaasun ja hiilen hinta, ei markkinaehtoinen hinnoittelumalli sinänsä. Texasissakin käytetään marginaalihinnoittelua, jopa tarkempana alueellisena versiona.

Poliittisesti voi olla eri mieltä hintatasosta, mutta se on Hirthin mukaan eri asia kuin väittää, että itse hinnoittelujärjestelmä olisi rikki. Oikea vastaus on hänen mukaansa vähentää niiden tuntien määrää, jolloin fossiilinen tuotanto määrää hinnan – rakentamalla uusiutuvaa tuotantoa, siirtoyhteyksiä, varastointia ja kysyntäjoustoa – ei piilottaa fossiilisen tuotannon kustannusta.

Nykyiset hinnat eivät ole vääristymättömiä

Kysymykseen, onko markkinaehtoinen, mahdollisimman vääristymätön sähkön hinta edellytys sähköistymisen kannattavuudelle, Rosenow vastaa myöntävästi.

— Minulla on huomattavaa myötätuntoa Suomen ja Ruotsin kantaa kohtaan. Hinnat, jotka heijastavat todellista järjestelmän tilaa, ovat juuri se, mikä tekee sähköistymisestä houkuttelevaa.

Rosenow huomauttaa, että pohjoismaiset kotitaloudet, joilla on dynaaminen hinnoittelu, lataavat jo autonsa ja käyttävät lämpöpumppujaan silloin, kun sähköä on halpaa ja runsaasti. Tämä joustavuus tuo järjestelmälle todellista rahanarvoista hyötyä.

Nykyisiä hintoja ei silti pidä pitää vääristymättöminä. Hiili on Rosenowin mielestä yhä alihinnoiteltu suuressa osassa taloutta, ja vuosikymmenten ajan politiikan kustannuksia on ladattu sähkölaskuille fossiilisten polttoaineiden laskujen sijaan. Ensimmäinen väliintulo, jota hän kannattaisi, onkin juuri näiden vääristymien purkaminen: maksujen siirtäminen pois sähköstä ja hiilen hinnoittelu kunnolla. Sen lisäksi hän kannattaa kohdennettua pääomatukea lämpöpumpuille, sähköautoille ja teollisuuden sähköistämiselle, joihin pelkkä hintasignaali ei pure.

— Rajan vedän siihen, että puuttuisin itse hintasignaaliin, Rosenow sanoo.

Myös Hirth näkee välimuotoja. Hän ei kuitenkaan tarkoita, että markkinaehtoinen ajojärjestys (mitkä voimalat ajetaan käyntiin ja missä järjestyksessä) korvattaisiin kansallisella hinnanasetannalla.

Hänen kompromissinsa on kaksiosainen. Marginaalihinnoittelu säilyy lyhyen aikavälin ajojärjestyksessä ja rajat ylittävässä kaupassa. Sen ympärille rakennetaan välineitä, joilla hallitaan riskiä ja rahoitetaan investointeja. Niitä ovat uusiutuvan tuen järjestelmät, kaksisuuntaiset hinnanerosopimukset sekä kohdennettu tuki heikoimmassa asemassa oleville kuluttajille.

— Markkinan ympärille voi rakentaa paljon. Itse hinnanmuodostukseen ei pidä koskea, Hirth sanoo.

Hänen mielestään vaarallista on puuttua suoraan siihen, miten tukkuhinta syntyy. Yksi tapa tehdä niin on jakaa markkina keinotekoisiin lohkoihin. Toinen on tukea kaasun ja hiilen kustannuksia rahalla, joka kerätään muualta.

Tällaiset järjestelyt antavat Hirthin mukaan toisella kädellä ja ottavat toisella. Tukkuhinta laskee, mutta uusiutuvan tuen maksut, verot tai verkkomaksut nousevat.

— Ihmiset hyväksyvät fossiilisten polttoaineiden nousevan hinnan, jos heillä on kohtuuhintainen tapa reagoida siihen, väittää Regulatory Assistance Projectin (RAP) johtaja Jan Rosenow.

Vastareaktiossa on myös opetus

Päästökauppaa ja markkinaehtoista hinnoittelua kohtaan kasvava vastustus uhkaa Rosenowin mielestä hidastaa sähköistymistä koko EU:n tasolla. EU:n toinen päästökauppajärjestelmä ETS2 tuo hiilen hinnan lämmitykseen ja tieliikenteen polttoaineisiin, ja tämä hinta on yksi tärkeimmistä tekijöistä, kun lasketaan siirtymisen taloutta kattilasta lämpöpumppuun ja polttomoottorista sähköautoon.

Jos ETS2:ta lykätään tai laimennetaan, sähköistyminen hidastuu. Nykyisessä vastareaktiossa on Rosenowin mielestä silti opetus. Hiilen hinnoittelu selviää poliittisesti vain, kun sen rinnalle tarjotaan näkyviä vaihtoehtoja ja tukea. Juuri siksi energiaköyhyyttä torjuva sosiaalinen ilmastorahasto (Social Climate Fund) on tärkeä.

— Ihmiset hyväksyvät fossiilisten polttoaineiden nousevan hinnan, jos heillä on kohtuuhintainen tapa reagoida siihen, Rosenow sanoo.

Pahin lopputulos olisi pirstaloituminen. Yhteinen hiilen hinta antaisi tilaa 27 kansalliselle järjestelmälle, jotka vetävät eri suuntiin. Siirtymästä tulisi hitaampi ja kalliimpi kaikille – myös niille maille, jotka nyt vastustavat sitä eniten.

ETS2:n piti alun perin käynnistyä vuonna 2027. EU-maat sopivat marraskuussa 2025 vuoden lykkäyksestä, ja neuvosto vahvisti päätöksen lopullisesti maaliskuussa 2026, joten aloitus siirtyi vuoteen 2028. Päästöoikeuksien huutokauppa alkaa silti alkuperäisen aikataulun mukaisesti vuonna 2027, jotta jäsenmaat saavat tuloja tukitoimiin ennen järjestelmän varsinaista käynnistymistä. Lykkäys kertoo, kuinka herkkä poliittinen kysymys hiilen hinnoittelun ulottaminen kotitalouksiin ja liikenteeseen on.

Sosiaalinen ilmastorahasto kuuluu samaan kokonaisuuteen. Se on EU-rahasto vuosille 2026–2032, ja sen enimmäismäärä on 65 miljardia euroa. Jäsenmaiden vähintään 25 prosentin omarahoitus kasvattaa summan vähintään 86,7 miljardiin euroon. ETS2:n lykkäyksen vuoksi on kuitenkin epäselvää, laskeeko enimmäismäärä direktiivin mukaisesti 54,6 miljardiin euroon. Rahastosta tuetaan energiaköyhyydestä kärsiviä kotitalouksia, pienyrityksiä ja liikennettä – esimerkiksi asuntojen energiaremonteilla, lämpöpumpuilla ja puhtaamman liikkumisen tuilla.

Rahaston tarkoitus on juuri se, mihin Rosenow viittaa. Se tekee hiilen hinnoittelusta poliittisesti kestävää tarjoamalla vaihtoehdon. Vaihtoehtona ei ole hintasignaalin vaimentaminen.

Pohjoismaat näyttivät mallia jo 1990-luvulla

Kuinka tärkeä aidosti yhdentynyt EU:n sähkömarkkina on sähköistymisen kannalta ja onko se ylipäätään enää realistinen tavoite?

Rosenowin mukaan yhdentyneen markkinan merkitys on suuri: tuuli- ja aurinkovoimaan yhä enemmän nojaava, sähköistetty energiajärjestelmä halpenee sitä enemmän, mitä suurempi ja paremmin yhteenkytketty se on.

Rajat ylittävät yhteydet tasoittavat sään vaihtelua alueiden välillä ja antavat maille mahdollisuuden jakaa varavoimaa sen sijaan, että jokainen rakentaisi omansa. Rosenow muistuttaa, että Pohjoismaat osoittivat jo vuosikymmeniä sitten, että markkinoiden kytkeminen yli rajojen toimii. Koko EU on siitä lähtien edennyt pidemmälle kuin kriitikot yleensä myöntävät.

Pohjoismainen Nord Pool -pörssi perustettiin Norjan sähkömarkkinan vapauttamisen jälkeen vuonna 1993, ja markkina laajeni Ruotsiin 1996, Suomeen 1998 ja Tanskaan vuosien 1999–2000 aikana. Tämä prosessi loi yhtenäisen pohjoismaisen tukkusähkömarkkinan jo ennen kuin EU:n laajempi sisämarkkinahanke oli kunnolla käynnistynyt.

Onko täysi yhdentyminen realistista koko EU:n tasolla? Rosenowin mukaan ei minkään kiinteän aikataulun puitteissa: siirtoyhteyksien rakentaminen ja lupaprosessit ovat yhä fyysinen pullonkaula, ja poliittinen tahtotila vaihtelee. Realistista on asteittainen syveneminen, koska yhdentyminen yksinkertaisesti säästää rahaa.

Suomen luku kääntyy laskuun

Suomi on yhdentymisen mittarilla poikkeustapaus. EU:n tavoite on, että kukin jäsenmaa pystyy vuoteen 2030 mennessä tuomaan naapurimaista sähköä määrän, joka vastaa vähintään 15:tä prosenttia oman tuotantokapasiteettinsa määrästä. Suomi on tavoitteen jo saavuttanut, mutta on ainoa sen täyttäneistä maista, jonka luku kääntyy laskuun ja painuu alle 15 prosentin rajan vuoteen 2030 mennessä. Syy on se, että Suomen oma tuotantokapasiteetti kasvaa nopeammin kuin rajasiirtoyhteydet.

Muualla Euroopassa eteneminen on epätasaista. Alkuvuonna 2026 kuusitoista maata oli ylittänyt tavoitteen ja kaksi maata ylsi yli kymmenen prosentin, mutta yhdeksän maata jäi yhä alle jo vuodelle 2020 asetetun tavoitteen. Heikoimmin kytketty alue on Iberian niemimaa: Espanja yltää arvioiden mukaan 4,3 ja Portugali 10 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä.

Myös Hirth pitää aidosti yhdentynyttä eurooppalaista sähkömarkkinaa realistisena tavoitteena. Hän muistuttaa, ettei se ole yksittäinen uudistus vaan jatkuva institutionaalinen, tekninen ja poliittinen prosessi. Keskeisiä välineitä ovat vahvempi markkinakytkentä, lisäsiirtoyhteydet, yhtenäistetyt tasehallinta- ja päivänsisäiset markkinat, tehokkaampi verkon laajentaminen sekä ajan myötä alueellisesti eriytyvämmät hintasignaalit siellä, missä siirtorajoitukset ovat rakenteellisia.

Pohjoismainen malli osoittaa, että syvä integraatio ja vahvat markkinasignaalit voivat toimia hyvin – mutta Euroopan ei pidä odottaa täyden yhdentymisen poistavan kaikkia hintaeroja. Tavoitteena ei Hirthin mielestä pidä olla yhtenäinen hinta kaikkialla vaan tehokas hinta, joka paljastaa, missä sähköstä on pulaa, missä tarvitaan investointeja ja missä joustolla on arvoa.

Euroopan sähköongelma ei ole Hirthin mielestä se, että markkina paljastaa korkeat kustannukset.

— Ongelma on, että osa alueista on yhä liian riippuvaisia kalliista fossiilisesta tuotannosta ja niiltä puuttuu joustoa ja riittävä verkkokapasiteetti, Hirth sanoo.

— Hintasignaalin vaimentaminen ei poista näitä kustannuksia vaan ainoastaan siirtää ne tukkumarkkinalta tukiin, maksuihin, verkkotariffeihin tai julkiseen talouteen.

Valinta on lopulta poliittinen

Kysymys siitä, milloin EU:n yhteiset energia- ja sähkömarkkinat lopulta toteutuvat täysimääräisinä, on ollut auki jo 1990-luvulta lähtien, jolloin Pohjoismaat aloittivat oman kytkentäprosessinsa.

Rosenowin ja Hirthin vastaukset osoittavat, että kysymys ei ole enää vain teknisestä integraatiosta vaan yhä enemmän poliittisesta valinnasta: pysyykö hintasignaali yhteisenä uudistumisen työkaluna, vai pirstaloituuko se kansallisiksi tukijärjestelmiksi juuri silloin, kun sähköistyminen alkaisi kiihtyä.

Suomen ja Ruotsin näkökulmasta tämä valinta ratkaisee, kannattaako lämpöpumppuun tai sähköautoon investoida. Sama kysymys koskee lopulta jokaista eurooppalaista kuluttajaa.

#energia ja Eurooppa #sähkömarkkinat